Amazon Marketplace -kokemus

Woody Allen -leffoja viime ja tänä vuonna ahkerasti keräilleenä vastaan oli tullut pari hankalaa tapausta. Sweet and Lowdownia ja Small Time Crooksia ei löytynyt mistään, kunnes hoksasin etsiä Ranskan Amazonista, mistä elokuvat sai tilattua. Huomasin tosin turhan myöhään katsastaa Saksan Amazonin, josta olisin saanut levyt pienemmillä postituskuluilla.

Woody Allen -dokumentti Wild Man Blues osoittautui hankalammaksi tapaukseksi, ja R2-julkaisuhin keskittyneenä jouduin lopulta tilaamaan Kanadan Amazonista R1-julkaisun, jonka arvioitu toimitusaika oli vaivaiset kolme kuukautta. Lähdin sitten vielä tutkimaan elokuvan tuotesivua Englannin Amazonissa, missä luki hintatiedoissa ainoastaan ”available from these sellers”, mikä tarkoitti, että R2-levyä olisi saatavilla Amazon Marketplacen kautta, jota en ollut ikinä kokeillut. Daaveedee-uk-niminen kauppa möi uutukaista R2-levyä reilulla parilla kympillä, ja toimitus Suomeen onnistuisi. Toimituskulut olivat vain noin pari euroa.

Aloin tutkiskelemaan Marketplacea. Tilaus tapahtuisi kuten normaalisti, Amazon toimisi tuttuun tapaan laskuttajana, eikä daaveedee-uk saisi käsiinsä korttini tietoja. Ongelmatapauksissa Amazonilta voisi hakea korvausta. Tästä rohkaistuneena laitoin tilauksen sisään ja sain pian sähköpostiin vahvistusviestin. Tiedot tilauksesta näkyivät tuttuun tapaan Where’s My Stuff? -sivulla, ainoa ero oli ”View Order” -napukan alla oleva ”Leave seller feedback” -nappi. Kaksi päivää myöhemmin keskiviikkona sain viestin, että DVD on postitettu ja saapuisi 5-10 arkipäivän kuluessa.

Helpotuksekseni levy tipahti postiluukusta seuraavan viikon perjantaina, yhdeksän päivää myöhemmin. DVD oli pakattu kuplamuovipussiin, jonka avaaminen oli melko työlästä, mikä oli vain ihan hyvä, ettei levyä voinut nyysiä helposti paketistaan. Levy oli luvatusti uutukainen, eikä se ollut onneksi irronnut matkan varrella pidikkeestään. Ensimmäinen kokemukseni Amazon Marketplacesta oli täten erittäin hyvä.

Muualla noteerattua 2.02.2009 – 4.02.2009

Et kuitenkaan erota digiefektejä elokuvasta

Näin loihe lausumaan Tarmo Poussu Ilta-Sanomissa:

[Die Hard 4.0:n] hurjimmatkin toimintajaksot on pääosin ”toteutettu oikeasti”: eläviä näyttelijöitä, rakennettuja lavasteita ja aitoja välineitä käyttäen. Ero pelkillä digitehosteilla pullisteleviin fantasialeffoihin on pysäyttävä. Juuri tästä konkreettisuudesta Die Hard 4.0 ammentaa voimansa.

Verrataanpa tätä elokuvan production notesien avauskappaleisiin:

In a movie season filled with CGI fantasy, LIVE FREE OR DIE HARD gets real — with real action, real humor, and the reprise of a beloved and iconic character: John McClane. –– LIVE FREE OR DIE HARD eschews computer generated fantasy for practical action set pieces.

En tarkoita, etteikö toimittaja saisi siteerata taustamateriaaleja, koska sitä vartenhan ne on tehty, mutta kenties lähdekritiikki olisi paikallaan. Mutta mistä Poussu voi tietää, mitkä osat Die Hard 4.0:n huipennuksesta on tehty koneella ja mitä kuvattu oikeasti? Muistin virkistämiseksi ko. kohtauksessa John McClane ajaa rekalla karkuun suihkuhävittäjää korotetun moottoritien alla. (Entä mitä tarkoittaa ”oikeasti toteuttamiselle” se, että Baltimore esittää elokuvassa Washingtonia?)

Die Hard 4.0

Koko ”oikeasti toteuttaminen” haiskahtaa vahvasti. Ilmeisesti ajatuksena on implikoida, että se on aidompaa ja täten parempaa. Mutta miten suu laitetaan, jos digiefektien olemassaoloa ei tajua tai niitä ei huomaa? Tarjoan kolme vastaesimerkkiä.

  1. Analogisena elokuvantekijänä ylistetty – ja itsekin moista imagoa levittänyt – Michel Gondykään ei ole pullistelevien digiefektien yläpuolella. Siitä kertoo tämä Buzz Image -yhtiön demonauha, joka antaa osviittaa nykyaikaisessa elokuvassa käytetyn CGI:n määrästä.
  2. Adaptationissa on kohtaus, jossa joukko ihmisiä joutuu autokolariin. Koska yksi stuntmiehistä tiesi kolarin olevan tulossa, hän räpäytti silmiään hermostuneesti juuri ennen iskua. Tuo silmänräpäys poistettiin jälkituotannossa. Onko lopputulos huonompi vai parempi kuin jos stuntti ei olisi räpsäyttänyt silmiään ollenkaan? Entä muuttuuko suhtautuminen kohtaukseen nyt kun tiedämme, että sitä on muokattu tietokoneella?
  3. Children of Menin huippukohtaus on useita minuutteja kestävä yhtenäinen otto, jossa kamera seuraa päähenkilöitä keskellä taistelutannerta. Jossain vaiheessa kameran linssiin roiskahtaa verta, joka kuitenkin häviää, kun kamera-ajo jatkuu pihalta talon sisälle. Luulin ensin, että swaippi sisälle piilotti skarvin, mutta todellisuus on tarua ihmeempää. Kyseessä on yhtenäinen otos, jonka jälkipuoliskosta on tietokoneella siivottu veriroiskeet, koska ne kävivät liian häiritseviksi.

Ymmärrän hyvin, miksi tietokonetehosteista puhuminen saa elokuvakriitikot tipahtamaan ”aito on parempaa” -diskurssiin, koska teen sitä itsekin. Ongelma on vain siinä, että hyvin usein he ovat väärässä.

(Julkaistu alun perin AHBoSGissa elokuussa 2007.)

Muualla noteerattua 28.01.2009 – 1.02.2009

Major spoilers: Tom Cruise kills no Hitler!!

Timo Peltonen selittää HS:n kulttuurisivujen Terminaattori-palstalla Julius Caesar -arvionsa otsikkoa, 24.1.2009:

Otsikolla [”Morituri te salutant!”] viittasin paitsi Caesarin kuolemaan salamurhaajien käsissä, myös Brutuksen ja Cassiuksen kohtaloon tässä Shakespearen tragediassa (jota ei voinut suoraan paljastaa arviotekstissä)

Möh?

Missä vaiheessa historia muuttuu spoileriksi?

Jos siitä ei muistuteta elävään jääneessä, jälkikäteen sepitetyssä lentävässä lauseessa? Jos sitä ei opeteta peruskoulun opetussuunnitelmassa?

”Steven Spielbergin Saving Private Ryan alkaa Normandian maihinnoususta, mutta enpä kerro enempää, etten paljasta, onnistuuko maihinnousu!”
”Tässä Tuntemattomassa sotilaassa onkin jännät paikat, kun kumpi tahansa voi voittaa ja toinen tulee sitten maaliin toisena!”
”Illan elokuvan nimi on Jesse Jamesin PIIIIIIIP pelkuri Robert Fordin toimesta. Yllättävää elokuvailtaa!”

En minä yleensäkään spoileripelkoa ymmärrä, mutta että tuota.