Kuva

Kritiikeissä käytettävät tähdet ovat turhuutta, kuten olen aiemminkin kirjoittanut. Kuitenkin niitä on käytettävä, joten olen yrittänyt kehittää jonkinlaisen logiikan asiaan. Lyhyt versio: kaikki arvosanat kolmesta tähdestä eteenpäin ovat suosituksia.

Yksi tähti tarkoittaa huonoa elokuvaa ja vieläpä sillä tavalla huonoa, että sillä ei ole camp-arvoa tai muuta pelastavaa ominaisuutta. Esimerkkejä: Ralliraita, Kummelin Alivuokralainen

Kaksi tähteä on yleisin arvosanani. Se tarkoittaa elokuvaa, jonka voi ihan hyvin katsoa, jos ei ole mitään muuta tekemistä. Yleensä teos on sillisalaatti, jonka käsiksestä löytyy alleviivaa dialogia ja ohuita hahmoja ja kuvakerronta on persoonatonta. Olen näemmä aika usein antanut leffalle kaksi tähteä kolmen sijaan, jos se on sattunut keikkumaan siinä rajalla. Englanniksi arvosanan sanallinen vastine olisi meh. Esimerkkejä: W, Kaappaus metrossa – Pelham 1 2 3, Indy 4 (joka on – jälkiviisaasti – saanut minulta yhden tähden liikaa)

Kolme tähteä tarkoittaa hyvää elokuvaa. Niissä työryhmä on onnistunut: käsikirjoituksessa on joku pointti, näyttelijä on löytänyt hyvän vaihteen, ohjaaja on pitänyt langat käsissään. Esimerkkejä: Bronson, Kaksinaamaista peliä

Sitten on kasa perversioita, joiden tiedän olevan huonoja eli kahden tähden elokuvia, mutta joista olen nauttinut niin paljon, että olen katsonut ne kolmen tähden arvoiseksi. Esimerkkejä: Matka maan keskipisteeseen 3D ja Max Payne – molemmat ehtaa möhnää, mutta jostain syystä diggasin niitä

Neljä tähteä ja viisi tähteä ovat oikeastaan sama asia: kiistattoman hyvä elokuva. Ero niiden välillä on siinä, että viiden tähden rainat ovat loksahtaneet johonkin synkän sydämeni lukuisista aukoista ja tuntuneet erityisen hyvältä. Esimerkkejä: Ystävät hämärän jälkeen, Blindness, Once ja viiden tähden There Will Be Blood

Oikeastaan kategorioita on siis vain neljä. Huonot, mitäänsanomattomat, hyvät ja erinomaiset. Ensimmäinen kategoria erottuu selvästi muista ja osaan mielestäni perustella, miksi paskat elokuvat ovat paskoja. Mitäänsanomattomuuden ja hyvyyden raja on jo huterampi. Siinä on jo varaa väittelylle. Samalla tavalla poroinen on myös viiva hyvien ja erinomaisten elokuvien välillä. Voi hyvinkin käydä niin, että joskus hyvältä vaikuttanut kuva on toisenlaisella katsomiskerralla erinomainen ja vice versa.