Watchmen
on oikeastaan parhaita sarjakuvaleffoja, mutta jollain pervolla tavalla myös yllätyksettömin. Sitä odotettiin hartaasti, mutta lopulta se on vain kohtalainen ja samalla ylipitkä käännös. Vieläpä mahdollisimman tarkka sellainen, jos kohta pois on jäänyt pienten vivahteiden kautta substanssi. Täten Alan Mooren armoitetun sarjakuvan tuntevalle leffaversio jää väistämättä toiseksi keskimäärin kaikessa. Jäljelle ovat jääneet vain väkivalta ja ihmissuhteet (kuten elokuvassa ”asiaan kuuluu”), mutta näille on annettu pistoksia.
Lopputulos on pornoa ja kelluu tyhjän päällä. En osaa lainkaan sanoa miltä sarjakuvaa lukemattomista tuntuu elokuvaa katsoa. Itse pystyn ammentamaan Moore-muistoistani ja paikkaamaan sitä kautta puutteet. Sarjakuvassa toimintakohtaukset mahtuvat muutamaan sivuun, eikä varsinaista arkkivihollista edes ole. Loppu on narraatiota, ajatuksia, vivahteita ja tarinoita. Mooren sarjakuvat ovat yleensä varsin kirjallisia ja ainakin itse pidän Watchmeniä myös hienona romaanina. Elokuva jättää pois kaiken ”turhan” ja pitkittää noita harvoja toimintakohtauksia ja käyttää aikoinaan elokuvan 90-luvun elokuvan 00-luvuksi taittaneita hidastuksia kaikkeen. Lopputulos on kuin katsoisi imurointia tai mattojen tamppausta Matrixin lävitse.
Samoin Mooren kirjan surumielisen romanttinen, muistaakseni yhden ruudun mittainen rakastelukohtaus on eksplikoitu kiiltäväksi ja paljasta pintaa esitteleväksi panemiseksi. Näytöksen jälkeen kuulin kahden teinitytön puhuvan näkemästään: ”siis mitä vittua?! SUPERSANKARIPORNOA jossain vitun lentävässä pöllöaluksessa! Siis MITÄ VITTUA?! Toi oli tosi sairas leffa.” Hauskasti päin helvettiä ymmärretty, mutta mikä minä olen arvostelemaan teinityttöjen tulokulmia tai totuuksia. Ehkä ohjaaja Zack ”300” Snyder hakee juuri tällaista reaktiota; ensin alustetaan ihan nätisti kahden entisen naamiosankarin yksinäisyys ja elämään pettyminen ja sitten toistensa löytäminen, mutta lopulta vääränlaisen balanssin vuoksi mieleen jää vain ankarasti photoshopattua panemista futuristisen lentoaluksen ohjaamossa; pari vilahtavaa saturaationänniä. Samalla se toimii analogiana koko elokuvalle suhteessa sarjakuvaan: 120 miljoonan euron traileri. Aivan kuin sarjakuvan toiminta- ja rakastelukohtauksissa olisi alaviitteitä: jos haluat nähdä enemmän ja pidemmälle estetisoitua väkivaltaa/pehmopornoa, katso Snyderin elokuva.
Sinänsä en ole moralisoimassa: minä katselin ihan mielelläni Malin Akermania PVC-panouikkareissa, enkä varsinaisesti odottanut elokuvalta yhtään mitään sen parempaa. Tosin sen PVC-puvun näkee jo trailerissa, nännejä ei. Näitä seikkoja kannattaa kunkin keskenään punnita. Samalla 80-luvulle sijoittuvan elokuva näyttää, muutamia rumia silmälaseja, yhtä todella kehnoa Nixon-maskeerausta ja muutamia rumia hiuslaitteita lukuun ottamatta juuri niin härskisti 2010-luvulta, että kysymys todella lienee rinnakkaistodellisuudesta eikä minkäänlaisesta ajankuvasta (minkä Mooren sarjakuva toki onnistuu kaiken muun ohessa tekemään).
Tietenkin myös elokuva on välttämättä ajankuva, mutta siinä tapauksessa 80-luku on vain ympätty sivuseikka, eikä oikeastaan liity elokuvaan mitenkään. Tähän yhteyteen lienee syytä linkittää Wiredin uudehko ja näpsäkkä Alan Mooren haastattelu, jossa Moore kiroaa Watchmenin kautta tiedostamattaan sarjakuvan ylle langettamaansa nihilismin ja synkeän pimeyden kaapua. Samanlainen kaapu tuntuu olevan dystooppisten näkymien, hämärän mutta samalla banaalin moraalikäsittelyn, tummien filttereiden ja CGI-muovin muodossa niin supersankari- kuin muidenkin elokuvien yllä. Luonnollisesti kaikkea perustellaan lamalla, syyskuun yhdennellätoista, epävarmuudella, globaaleilla katastrofeilla jne. Suomalaisessa elokuvassa puolestaan on vain tummat filtterit ja henkilöhahmoja, jotka eivät kiinnosta ketään ja joiden viitepisteitä ei ole olemassa ainakaan minun todellisuudessani. Siinä mielessä ymmärrän täysin, mitä jenkit tekevät ja näen sen huomattavasti ajankohtaisemmaksi. Se on silti, luonnollisesti, hyvin tyhjää.
Sen verran leffalle kuitenkin plussaa, että loppuratkaisun eräs yksityiskohta on oikeastaan jopa parempi kuin Mooren sarjisversion, jos kohta samalla jääkin uupumaan hömelö ja jokaiselle nykysarjakuvalle pakollinen Lovecraft-viite. Myös alkutekstit ovat kieltämättä aika siistit, niissä Snyder osoittaa ihan varteenotettavaa kykyä ympätä mahdollisimman paljon sarjakuvan matskua leffaan, eräänlaista nopeaa ja taustoittavaa referointia. Myöhemmin tänä vuonna on ilmeisesti luvassa ohjaajan pidennetty versio. Saa nähdä onnistuuko se syventämään elokuvaa. Lisäksi loistava sarjakuva saa väistämättä tämän myötä lukemattomia uusia lukijoita. En tiedä onko se 120 miljoonan arvoista. Johonkin muuhun paskaleffaan nekin rahat olisivat kuitenkin menneet. Viihdeteollisuuden sekoittuminen taiteeseen on kieltämättä yhtä hässäkkää. Väittäisin myös, että nimenomaan tämä elokuva on ajankohtainen; tätä elokuvaa katsoessaan voi kokea sormensa olevan hetkellisesti jonkin pulssilla. Varmasti samalla tavalla kuin Watchmenia lukiessa aikoinaan 80-luvulla. Kysymys on kolikon kääntöpuolesta, negatiivisesta peilimaasta, mutta kuitenkin.
Kiinnitän huomiota kriittisen kritiikkisi alkusanoihin: ”Watchmen on oikeastaan parhaita sarjakuvaleffoja” ja ”vain kohtalainen käännös”.
Niin ikään Mooren ja Gibbonsin sarjakuvaa suurena mestariteoksena pitävänä minun oli etukäteen vaikea kuvitella, että sitä olisi edes mahdollista kääntää elokuvan kielelle. Toki voi aina kysyä, ovatko adaptaatiot edes tarpeellisia, mutta koska itse ainakin olen nauttinut monista klassikkoromaaneihin perustuvista elokuvista vaivautumatta koskaan tutustumaan alkuteoksiin, suon saman tilaisuuden myös omien suosikkieni kohdalla toisille.
Snyderin Watchmenissa on tietysti paljon typerää – yliampuvat, ärsyttävästi kaiken aikaa hidastetut toimintakohtaukset ja alleviivaava musiikki ehkä päällimmäisinä – ja tottakai siitä puuttuu yhtä sun toista syvällistä & symbolista Mooren ja Gibbonsin teokseen verrattuna. Monet sinunkin esiin nostamistasi pointeista ovat minustakin relevantteja. Mutta sehän on selvä, sillä noin monitasoisen adaptaation kanssa on tehtävä valintoja. Ja lopulta ainakin itse huomaan nillittäväni varsin pienistä asioista – sellaisista, jotka eivät tosiaan paina paljon esimerkiksi miettiessä sitä, kuinka hyvä Watchmen-sovitus muihin supersankarielokuviin verrattuna on.
Esitän ehkä epä-älykkään kysymyksen, mutta olisin kiinnostunut kuulemaan, millä tapaa elokuvakäännöksen mielestäsi olisi sitten voinut tehdä paremmin. Jo nyt elokuvaan oli kuitenkin mahtunut todella paljon alkuteoksen sanomaa, ja karsinta oli tehty mielipuolisen silvonnan sijaan näkökulmaamalla (jonka onnistuneisuudesta toki voi olla useampaa mieltä). Tarinaa avattiin jopa niin uskollisesti Mooren mukaan, että sarjakuvaa lukematon pysyi todennäköisesti juuri ja juuri mukana – tietäen, että tästä huolimatta osa faneista tulisi rökittämään tekijät alkutekstin yksinkertaistamisesta. Ja vaikka niitä toimintakohtauksia oli todella paisuteltu ärsyttävästi, niin kyllä elokuvankin pääosassa lopulta olivat ihmiset naamioiden takana – vieläpä Veidtiä lukuunottamatta hyvin näyteltyinä, ainakin minusta. Ja mitä pseudo-1980-lukuun tulee, niin sekin toimi minusta paljon paremmin kuin tarinan päivittäminen 9/11:n jälkeiseen terrorismin jälkeiseen maailmaan kuten V for Vendetta-sovituksessa, minkä on täytynyt jossain vaiheessa olla Watchmeninkin tekijöiden pöydällä vahvana vaihtoehtona.
Summatakseni pohdintoja: Watchmen-elokuva ei tietenkään mielestäni ole yhtä hyvä kuin Watchmen-sarjakuva, ei lähelläkään, mutta se on lähes niin hyvä _Watchmen-elokuva_ kuin osasin kuvitella kenenkään voivan toteuttaa. Uskon eläväni mieluummin maailmassa, jossa Watchmen on sovitettu valkokankaille noinkin hyvin, kuin maailmassa, jossa samat rahat olisi käytetty vaikka seuraavaan yhdentekevään X-men-spinoffiin, ja kuka tahansa saattaisi milloin vain vielä tarttua Watchmeniin ja tehdä sille leagueofextraordinarygentlemenit.
Niin, tästä merkinnästäni unohtui mainita miten olisin itse tehnyt Watchmenin: yhden esityskauden mittaisena televisiosarjana. Tai vaihtoehtoisesti minisarjana. En missään nimessä elokuvana. Ylenpalttinen kromi vittuun, painopiste jonnekin ihan muualle, poisleikatut palaset tilalle. Kuten se stevensonilainen haaksirikkotarina jne. Rorsachin lukemattomat päiväkirjaentrytkin kuljettaisivat nimenomaan televisiosarjaa hyvin. Samoin sarjiksen alkuperäinen formaatti: 12 numeroa. Takaumatkin toimisivat paremmin. Koko systeemi. Sillä voisi aika helposti päivittää myös supersankari/yliluonnolliset televisiosarjat (joissa tuntuu olevan kova buumi päällä) nykyaikaan.Ihan hyvä leffa se on, ei siinä mitään. Mutta ei minulla silti mitään syytä ole sitä erityisemmin puolustella ja tuskin jaksaisin katsoa sitä toistamiseen. Ja sääli että nimenomaan Veidtin näyttelijä kusi.
Mutta kuten sanoitkin minun sanoneen, tämä on epäilemättä parhaita sarjakuvakäännöksiä ja varsin taidokkaasti tehty ja varmasti juuri se sarjakuvaelokuva, jota kehottaisin ihmisten menevän katsomaan. Jos siis Finnkinoon elokuviin haluavat mennä. Elokuvataiteena se on silti melko yhdentekevää, kuten muutkin sarjakuvaleffat. Samoin toki keskimäärin kaikki, mikä tulee yleiseen teatterilevitykseen Suomessa. Olen tässä mietiskellyt suhtautumistani ja tullut siihen tulokseen, että elokuvalle itse asiassa tuntuu tekevän hallaa sen (jopa liiallinen) uskollisuus sarjakuvalle: se ei voi kuin hävitä vertailussa.
Siksi tällaiset adaptaatiot ovat yleensä perin ongelmallisia: miksi kääntää alkuperäistekstiä tarkasti, miksei ottaa enemmän taiteellisia vapauksia ja tehdä vielä enemmän elokuvan ehdoilla? Tai vielä parempi: miksei luoda täysin uutta supersankariuniversumia elokuvan tarpeita varten? Tietenkin Mooren teksti on valmis ja hyvä ja Moore itse välinpitämätön ja kohukin valmis, samoin fanipohja, joten siitä vain spektaakkelia luomaan. Helppoa.
Entä sitten ne, jotka katsovat vain elokuvan, mutta eivät tunne sarjakuvaa ja eivät edes aio tutustua sarjakuvaan? En osaa sanoa, sellaiset ihmiset eivät mahdu käsityspiiriini, eikä minulla ole juuri yhteistä heidän kanssaan. Millainen ihminen pistää viihteen taiteen edelle? Watchmen-sarjakuva kyllä löytää tiensä kaikkien niiden tietoisuuteen, jotka ovat syvällisesti kiinnostuneita taiteesta ja populaarikulttuurista.
Parhaat näkemäni kirjoihin perustuvat elokuvat ovat edelleen Tarkovskin Stalker ja Solaris: yhteiset lähtökohdat, mutta siitä eteenpäin onkin menty täysin elokuvataiteen ehdoilla. Eli kirja antaa elokuvalle, ei elokuva kirjalle. Solarista kirjailija Stanislaw Lem ei sitten ymmärtänytkään, vaan käveli ovet paukkuen ensi-illasta ulos. Samoin Stephen King ei tajunnut Kubrickin Hohtoa – eli Kubrickin Hohto ei ollut tarpeeksi orjallinen adaptaatio ja ”alkuperäinen ajatuskin oli vääristetty” ja muuta typerää. Miksi Potterien pitää olla yksi yhteen kirjojen kanssa? Miksi LOTRin? Miksi Watchmenin? Luultavasti siksi, koska ihmiset ovat harhaisia eivätkä ymmärrä mistä elokuvassa on pohjimmiltaan kysymys. Mutta ei ajatella nyt niin. Pikemminkin: mitä fantastisempi maailma, sitä tarkemmin katsoja/lukija tuntuisi vaativan elokuvalta samankaltaisuutta.
”miksei luoda täysin uutta supersankariuniversumia elokuvan tarpeita varten?”
Tuotahan sitä tietysti aina (?) toivoisi. Jos meillä on jo Watchmen-niminen teos, joka on täydellinen omillaan (sarjakuvana siis), olisi tavallaan kaikkien kannalta kivempi juttu, jos joku tekisi elokuvaksi jotain ihan muuta, joka olisi omalla sarallaan ja omassa taiteenmuodossaan Watchmenin veroinen mutta täysin omansa ja elokuvan ehdoilla tehty, eikä suinkaan yrittäisi toisintaa tehtyä toiseen taiteenmuotoon.
Mutta enpä itse ainakaan tohtisi mennä adaptaatioita kieltämään: kuten sanottua, kehtaan ihan hyvin tunnustaa, etten ole lukenut esimerkiksi Nikos Kazantzakisin Kristuksen viimeisiä kiusauksia, vaikka olen katsonut siihen perustuvan elokuvan useampaan kertaan ja pidän sitä erinomaisena. Tosin, jos nyt silmäilen esimerkiksi omaa dvd-hyllyäni ja samalla elokuvamakuani, niin eipä siellä itse asiassa kovin paljon suoria adaptaatioita ole. Ja selvähän se: tottahan hienoa elokuvaa syntyy helpommin kirjoittamalla teksti suoraan elokuvaksi kuin yrittämällä taivuttaa siksi jotain toiseen mediaan tehtyä. Tai sitten lähdeteokseen pitää tosiaan ottaa paljon vapauksia, josta mainitsemasi Hohto lienee hyvä esimerkki ja Hitchcockin klassikot (perustuvat lähes aina kirjoihin, joista käsittääkseni on usein otettu vain idea tai jopa yksittäinen kohtaus) toinen.
Vaan voisikohan ajatella, että Watchmen-adaptaatio onkin yksi väistämätön askel sillä polulla, jonka päässä odottavat Ne Todella Hienot ja Omaperäiset Supersankarielokuvat?
Korjatkaa jos olen väärässä, mutta en ainakaan äkkiä keksi Watchmenin ja Christopher Nolanin Batmanien lisäksi muita supersankarielokuvia, joiden fokus on edes jossain mielessä muussa kuin puhtaassa viihteessä ja äksönissä. Supersankarigenre ei noin yleensä todellakaan kuulu suosikeihini tai edes erityisiin kiinnostuksenkohteisiini, mutta haluaisin uskoa, että tähänkin genreen näitä ”älykkäämpiä” elokuvia on ajan kanssa luvassa lisää. Siis myös sellaisia, jotka eivät perustu tuttuihin sarjakuviin. Jospa tämä on vain tätä mcluhanismia: ’uuden median sisältö on aina ensin vanha media’?
(sanooko joku Shyamalanin Unbreakable tai Pixarin Increbiles? Jos sanoo, en välttämättä väitä vastaan)
Mitä tulee tv-sarjajossitteluun, niin siitä olen kyllä samaa mieltä. On ehdottomasti olemassa tarinoita, jotka sopivat paremmin tv-sarjan formaattiin kuin elokuviksi, ja Watchmen saattaisi hyvinkin olla niitä.
Ai niin, stevensonilaisesta haaksirikkotarinasta: sehän on filmattu, 22-minuuttisena animaationa, jota alunperin suunniteltiin liitettäväksi elokuvan sisään mutta joka keston venyessä jätettiin pois. Käsittääkseni se olisi sitten mukana siinä dvd:llä julkaistavassa pidemmässä versiossa.
Musta tuntuu, että Watchmen on Schrödingerin kissa: niin pitkään kun en käy katsomassa sitä, se voi olla ihan okei leffa, mutta sillä sekunnilla kun istun teatterin penkissä, kaikki toivo on menetetty.
Aluksi harmitti, etten ehtinyt pressiin. Sitten luin arvioita, ja aloin miettiä, että miksi itse asiassa tahdon nähdä sen. Alkuteos on tuttu ja hyväksi todettu, 300 ihan hirveää scheißea ja zombie-remake nojoo.
Onko kyse siitä, että kun kaikki muutkin? Tai siis miksen voisi nyt vain todeta, että olkoon?